Harrastan: en oikeestaan yhtään mitään!
Kai tämä nettipäiväkirjan kirjoittamisen ja naamakirjailun voi laskea harrastukseksi.Telkkarin katsominen sohvaperunana silloin tällöin kai sekin on harrastamista.Musiikkia kuuntelen koko ajan,näitä rivejä kirjoittaessani soi Franz Schubertin 5-sinfonia taustalla.Minulla on jonkinlainen klassinen kausi meneillään.
Elämäni on tällä hetkellä pysähtyneessä tilassa.
Pitkään potemani olkapään takia olen jotenkin painunut talviunille omaan kämppäni pimentoon.Aikasemmin paljonkin harrastamani kuntopyöräilykin on jäänyt kokonaan. Eteisessäni kuntoiluväline odottaa yksinäisen oloisena käyttäjäänsä.
Ihan pyörälenkkeilyä harrastin kolme-neljä kertaa viikossa vielä viime keväänä. Krooniseksi äitynyt kierrekalvosinoireyhtymä teki pyöräilysta vain hankalampaa,enkä pystynyt keskittymään haluamallani tavalla pyörälenkkeilyyn. Olkapäätä pitää varoa ja muistaa oikea asento ajaessani,ja se vei maun pois siitä kuntoilumuodosta.
Minulla oli äskettäin ikäkausitarkastus työterveydessä.Minulle sanottiin,että kaikki arvoni ovat ikäistäni paljon paremmat.Terveydenhoitaja määräsi minut ulkoilemaan, liikkumaan säännöllisesti,ainakin pari-kolme kertaa viikossa.
Elokuvien katsominen ja lukeminenkin on jäänyt vähemmälle viime aikoina.
Haastavinta elämässäni: elää vaan eteenpäin.
Totaalisen loppuunpalamisen kokeneena ja vakavasti sairastettuani tätä edellä mainittua oikeaa olkapäätäni on elämäni alkutekijöissään tällä hetkellä.Vieläkin ne mielenliikkeet ja kiputilat tuolta parin vuoden takaa ovat syvällä alitajunnassani. Haasteellisemmaksi kaiken tekee tuon ajan taakse jättäminen,täydellisen pohjakoske-tuksen unohtaminen.Itsekriittisenä ihmisenä on omanarvon löytäminen ja itsetunnon kohottaminen alta nollan vielä tosi kovan työn takana.Tuo prosessi oli hyvällä alulla,mutta pyörähaaveri muutama kuukausi sitten sysäsi minut takaisin alkuun.
Rakastan: kovasti lapsiani.
Ylpeä olen itsestäni siinä että uskalsin tehdä lasten ollessa pieniä niin epäitsekkäitä ratkaisuja vain lapsiani ajatellen.Toisaalta mietin sitä,miksi kumpikaan lapsistani ei ole ihan tavallinen.Minulta on vanhempana monesti vaadittu monta kertaa enemmän kuin tavallisen lapsen vanhemmalta.Monta kertaa on minun pitänyt ponnistaa voimani erimmilleen jaksaakseni olla isä lapsilleni,mutta silti rakastan molempia yli kaiken.Olen valmis uhraamaan jopa henkeni jälkikasvuni puolesta.
Haaveilen:elämänkumppanista,mutta vain enää haaveilen.
Minä en enää oikeasti toivo itselleni ketään.En taida vaan uskaltaa laskea ketään lähelleni.Menettämisen pelko ja pelko etten enää kelpaa kenellekkään saa minut lopettamaan turhan toivomisen,haaveilun.Tästä yksinolosta pitää nyt jaksaa löytää ne ilot ja surut ihan itse ja itseäni varten.Yrittää löytää se rohkeus,että yksinäisellä kuolinhetkelläni voin lähteä hymy huulillani tästä maailmasta.
Pelkään:kai alitajuisesti ampiaisten pistoksia ja kyynpuremaa,en kai muuta!Kuolemaa minä joskus pelkäsin sairaanloisesti,mutta nyt koen sen lähdönhetken vaan vapauttajana ja hetkenä jolloin elämäntuska vihdoin lakkaa.Kun kaksi kertaa katsonut kuolemaa kasvoista kasvoihin,en tunne enää pelkoa.
Elämässäni on pysyvää: näköjään ei mikään!!
Tähän elämän pysyvyyteeen en usko lainkaan.Minä olen kokoajan valmistautunut siihen että tämä kaikki,mikä minulla nyt on!,tempaistaan vaan yhtäkkiä pois.Aviero, loppuunpalaminen ja sairastelut pakottavat vaan tarttumaan hetkeen ja odottamaan tulevaa muutosta.Kukaan ei ole Oman Elämänsä Herra,Sankari.
Naapurini eivät tiedä: miusta yhtään mitään,paitsi naapurit oveni vasenmalla puolella.Työkaverin isoveli vaimoineen asuu siinä!Elän tarkoituksella ihan omissa oloissani.
Vaatekaapissani: on paljon vaatteita ja muistoja.Vaatehuoneessani on monta laatikollisista menneisyyttä.Kirjeitä rakkailta,esineitä lapista ja matkamuistoja.Pikkuhiljaa olen availlut laatikoita kurkistellen taaksepäin.Tännekin ehkä päätyy joitain kirjeitä ja tapahtumia,kun minun mieleni muokkaavat ne oikeaksi lihaksi.Uskallan poistaa niistä ajankullan ja tehdä niistä todellsia muistoja.
En ole koskaan:rakastunut,ampunut haulikolla,ravustanut,ajanut moottoripyörällä,pelannut amerikkalaista jalkapalloottelua, purjehtinut, leiponut leipää,hitsannut,sukeltanut laitteilla,uinut avannossa,juonut koskenkorvaa jne. Ihmiset,ketkä eivät pidä minusta,sanovat ivallisesti,että minähän olen kaikkea tehnyt,mutta se ei ole totta!
Eniten arvostan: sotaveteraaneja.Isäni puoleisesta suvusta kuoli seitsemän nuorta miestä sankarivainajina, myöskin isäni isä, Vilho.Seisemän maanviljelijää,maatalon poikaa antoi henkensä Isänmaan puolesta.Äitini suvusta moni haavoittui vakavasti ja pappani palveli koko sodan lääkintämiehenä. I.R.V
Haluaisin tavata: Jeesuksen,Charles Chaplinin ja Isoisäni Vilhon.
Jeesukselta haluaisin kysyä,onko tämä kaikki maailmassa tapahtunut hänen tarkoituksensa.Kaikki julmuus ja tuska,olisiko sitä muka vielä enemmän ilman hänen täällä käyntiään???
Chaplinilta kysyisin ajoiko häntä kurjuus ja köyhyys tekemään taidettaan niin suurella intohimolla??? Rakastiko han oikeasti ketään,vai eikö hän vaan uskaltanut?
Isoisääni haluaisin vain halata, tuntea sylinlämmön ja saada jonkin muiston.
Minusta nämä eivät ole mitään synkkiä,negatiivisia kommenteja tähän meemiin.Minun vastaukseni ovat vain rehellisiä,aitoja ja minun näköisiäni.
Nää vastaukset ovat sellaisia,että uskallan seisoa niiden takana tulevaisuudessakin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.