(versio yöltä 13.12.2009 ja aamulta 14.12.2009)
Tyttäreni on loppukesästä lähtien odottanut suosikkiyhtyeensä PARAMOREn konserttia Helsingin Jäähallisssa.Neiti ei ole vaan oikein jaksanut odottaa päivää koskaan tulevaksi.Vihdoinkin oli sitten tuo hartaasti odotettu sunnuntai,konserttipäivä. Tytär oli kuulemma ollut koko edeltävän viikonlopun täpinöissään,eikä tainnut oikein jaksaa nukkuakkaan.Koko Lauantaipäivän tytär soitteli minulle ja varmisteli oikeaa mielentilaani.Lupasin sunnuntai-aamuna 11.maissa olla pihassa valmiina lähtöön.
Viikkoja vaivannut flunssa ei antanut minun nukkua yötäni.Olin vasta puolenpäivän maissa autoineni vanhan kotini pihassa.Aikuisen naisen lailla ärsyyntynyt pikkuneiti ripitti minut Mato Matalaksi.Minun täytyi vielä tehdä pikkuhommia vanhassa kodissani ja sitten pääsisimme vihdoin lähtemään.Naama oli lapsellani harmistusrutussa,kun tein hänen mielesttään kaikkia tositurhia juttuja,kun pitäs olla jo menossa.
Neiti oli pakannut mukaan kaikki PARAMOREn angtiset räminärocklevynsä. Niitähän minun oli sitten kuunneltava koko automatka Helsinkiin asti. Hirveästi ei lapseni ollut juttutuulella,taisi jännittää lasta elämänsä ensimmäinen kunnon konsertti!!!
Matkan aikana Ipa ei halunnut syödä mitään lämmintä,ei ollut nälkä.Pukarossa puputti hankalasti sisäänsä juustosämpylän ja joi pikkusen jääteetä,eikä halunnut mitään enempää!"Tyttö ei ollut herättyään syönyt aamupalaakaan",kertoi exäni huolestuneena, mutta toisaalta äitimäisen huvittuneena.
Ajomatka sujui hyvin ja kiireettömän oloisesti.Tiet oli tyhjinä rauhallisia. Kehäykköselle käännyttiin pelottavan hyvissä ajoin.Yritin tietysti muka lähteä oikomaan kohti Jäähallia.Tavoitteenani oli kuitenkin vain pelkästään kuluttaa aikaa. Konserttipaikan ovet avattaisiin vasta seitsemän maissa.Renaulttini digikello näytti vasta viisitoista yli neljä ja meillä oli siis hyvin aikaa ovien aukaisuun.
Minulta ei koskaan onnistu ennakkosuunnitelmat niinkuin pitää!Yritin taitavasti puikkelehtia kumipyörilläni läntisessä Helsingissä valtaväyliä kuitenkin vältellen, onnistuin kiertoajelussa idyllisessä Maunulassa(?)ja Haagassa.Minä olin kuitenkin jossakin vaiheessa kääntynyt epähuomiossa ihan oikeaan suuntaan.Söpön jälkeläiseni olemus sähköistyi!Tuttu huoltoasema,Pasilan asema ja nyt en voinut enää kiemurrella pois oikealta reitiltä.Hallin läheltä pysäköintipaikkaa ei tietysti löytynyt heti(onneksi!!!)vaan meidän piti hetki kierrellä lähikortteleissa.Tytärtäni en pystynyt enää hämäämään,vaan jouduin kuuliaisesti pysäköimään autoni Jäähallin pysäköinti-alueella.Yritin vielä viimeisenä keinona kiemurrella irti tilanteesta sanomalla että pysäköinti maksaa vitosen tunti,mutta terävänä tytär ei mennyt noin helppoon halpaan.
Vihdoinkin paikalleen pysäköidyssä autossa aloitimme tyttären kanssa väännön siitä, saako 14.vuotias mennä jo nyt yksin jonottamaan hallin ovelle?Neitihän oli nähnyt ohiajaessamme jo ryhmän nuoria hallin edusta-aukiolla ja halusi mennä tietysti mukaan joukkoon."Viiden jälkeen saat mennä...",sanoin terävästi.Lapseni hartiat vääntyivät syvästä harmistuksesta ja alkoi puolentunnin täydellinen hiljaisuus. Kellon käytyä muutaman minuutin yli viiden,alkoi toinen erä painiottelustamme.Neiti ei halunnut pukea takkia päälleen,vaan halusi mennä jonoon pelkässä fleecehupparis saan.Takin jättäminen mihinkään oli kuulemma vaikeaa.Talvitakki oli ihan"vammaisen näköinenkin",minulle kiruttiin kyynelsilmin."Haista paska!!!"sylkäisi tyttäreni vihassaan hiljaa minulle auton ikkunan kautta,siihen höyryllä viipyvän höyrypilven piirtäen.
Kello oli 20 yli 5.Olin hävinnyt koko ottelun.Viimeisillä arvovaltani rippeillä pidin pakollisen vanhemman puheen kiittämättömyydestä,kylmästä ilmasta,sairastumisen mahdollisuudesta ja vanhemmuuden vastuusta.
Hyvin määrätietoisesti autonovi avattiin.Lentävin askelin pieni tyttäreni lähti kävelemään kohti Jäähallia.Huokaisin tosi syvään syvältä sieluni sisältä.Minähän en voinut olla tämän kovempi ikiomalle lapselleni,niin pitkäänhan hän oli tätä iltaa odottanut!Tumma hahmo hävisi jäähallin sivustan pimeyteen ja minulla alkoi jo sillä hetkellä ylipääsemättömältä tuntuva kuuden tunnin odotus...
Olin tosi hirveän väsynyt.Minullekin on ikää jo tullut!Vähäväkisten ystävieni mukaan se ei kyllä näy kuin muuten kuin harmaina hiuksina.Ystävien mukaan olen ihan sama pöljä kuin aina olen ollut!Minun vaan pitäisi ulkoilla enemmän!Jo kohta neljän kuukautta kestänyt jatkuva toipuminen jostakin vammasta ei ole ainakaan helpottanut nenän ulospistämistä kuntoa kohottaakseni.
Nousin vihdoin ulos autostani melkein neljän tunnin istumisen jälkeen.Tämä syksyinen talvi on kyllä tosi harmaa,yhtään missään ei näy lunta,maa on kaikialla harmaata mössöä ja puut ovat rumia ihan alasti.Kapusin läheisen pienen rinteen päälle vähän helpottamaan nesteestä täyttä oloani.Käännyin katsomaan yli kylmän kalvakasta kosteudesta kiiltävän pysäköintialueen.
Parhaalla tahdollakaan ei Helsinkiä voi sanoa kauniiksi kaupungiksi.
Valojen ja varjojen leikki on kyllä aivan toisenlaista kuin etelä-karjalaisessa kotikaupungissani.Näppäilin joukon valokuvia kuona-ainetankin tyhjennyksen jälkeen tassutellessani kohti autoani(niistä otoksista parhaat on tämän jutun kuvina).Tosi Iso Sääli vaan että kuviin ei tallentunut se kaikki,mitä toivoin saavani vangituksi!
Yritin asentaa penkin mukavaa asentoon nukkuakseni muutaman tunnin.Olin varannut mukaan Puumalan-retkiä varten hankkimani makuupussin ja retkityynyn.Kaivoin itselleni makuupaikkaa kuin menninkäinen kotiluolaansa väsymyksestä kovasti ärtyneenä.Suljin silmäni ja annoin mieleni rauhoittua.Odotin paikallani Nukkumatin unihiekan heittoa väsyneisiin silmiini.
Kovaääninen Paff-ääni,pikkusen hiljaisempi Paff ja vielä kaukainen Paff..
Kummia ääniä tunkeutui talvihorrokseeni.Nuo paukahdukset tunkeutuivat erilaisina ja eri pituisina sarjoina syvälle korvien käytäviin ja aloin todella ärsyyntyä pikkuhiljaa."Eikö nää helsinkiläiset osaa sulkea edes autojensa ovia hiljaa?" Pidin silmäni tiukasti kiinni adrealiinin kohinasta korvissani välittämättä. Havahduin vain,jos joku kiinnostava nuoren kauniin ääni erottui peltilehmien hännänläiskeiden yli.Pari kertaa vanhenevan mörököllin maksoi vaivan avata uneliaat näkimensä ja seurata nuorten seireenien ohimarssia. Syvään huokaisten,nuoruuttani kaivaten piilotin aina katseeni ja vaivuin taas takaisin unisiin ajatuksiini.
Olinkin nukahtanut!Paljonko kello on?Minua kylmäsi väsymykseni ja yritin ravistella itseäni palaamaan tähän hetkeen.Puoli yhdeksään näytti kännykän kello.Minulla oli edessä vielä pitkä odotus...
MaaMaan blogista olin saanut kimmokkeen tutkia arjessa käyttämääni puhekieltä.Olin tutkimusmatkallani netissä löytänyt Luovutetun Karjalan murresanaston.Olin tulostanut sen itselleni ja tapoin hiljaa matavia hetkiä tutkien sen sanoja autoni hämärässä.Yllättävän vähän kuitenkin arjessani käytän ihan aitoa karjalan kieltä. Vain joitain teonsanoja ja ilmaisuja löysin sanojen joukosta minulle tuttuina.
Olin työajossa käynyt etsimässä etelä-karjalan murteen sanakirjaa paikallisesta kirjakaupasta,mutta pettymykseksi kuulin sen olevan loppuunmyyty ja painos lopetettu.Toivottavasti joskus sattuisi silmiin vaikka kirpputorilla,Kaisu Lahikaisen kirjoittaman murresanakirjan.
Aika kului hitaammin kuin hitaimman etananvauhti.Yritin nukkua,kuuntelin jonkun radio-ohjelman täynnä puhetta täyttäessäni luppoaikaani,mutta kai väsynyt mieli kävi oikeasti säästöliekillä.Kovasta pinnistämisestä huolimatta näin jälkikäteen,en muista millään ohjelman aihetta,vaikka silloin se oli oikein mielenkiintoinen!
Kello oli 10 minuuttia vaille puolen yön.Tytärtäni ei näkynyt vielä missään.Isälli nen sääli alkoi vaivata syvälle kyllästymiseen vaipunutta mieltäni.Minkäänlaista liikettä ei näkynyt jäähallin suunnassa.Vihdoin alkoi tummien hahmojen massa elävöittää jäähallin siluetin tummaa harmautta.Ihan muutaman hetken odotuksen jälkeen nousi konsertista itsensä täyteen energiaa imenyt tyttäreni sisälle autoon. Huomasin kuitenkin heti,että jotain oli vialla!Ehtimättä kysymään vielä mitään,Ipa kertoi,että konsertin lopussa alkoi häneltä voimat loppumaan.Tytär oli laskeutunut kyyryyn helpottaakseen huonoa oloaan.Joku"hemmo"oli tarjonnut heti juotavaa ja olo oli parantunut!Toivottavasti tuo Hemmo oli joku lavamiehistä?Pyysin varovasti kuiten-kaan holhoamatta tytärtä juomaan lopun limpparin ja jääteen huteraa oloa helpottamaan.Juteltiin niitä näitä konsertista ja yhtäkkiä onnenpuna katosi tyttäreni kasvoilta.Ojensin nopein sormin jostakin löytämäni pussin pienelleni ja kaikki hänen juomansa makea valui ulos pahanaolona.Kotvan päästä tyttö kuitenkin jo kertoi ihan tohkeissaan ostaneensa kangaslaukun,hupparin ja pinssejä.
Sillä hetkellä minulta alkoi jo pyyhkiytyä mielestä tuo yli kuuden tunnin ärsyttävä pitkänpiimäinen odotusaika.Minun harmaata mielialaani paransi lapseni onnellisuus kokemastaan elämyksestä.Olinhan kyllä nähnyt,miten lapseni heittäytyi hetken vietäväksi Hanna Pakarisen-konsertissa jo silloin pikkutyttönä ollessaan.
Autoni koleudessa tytär valitti välillä hiljaa pahaa oloaan.Kello oli pitkälti maanantain puolella,kun ajoimme läpi jo syvään nukkuvan pääkaupungin.Minäkin sain kokea ihan uuden elämyksen.Helsinkin osasi näköjään vetää henkeä pitkän työviikon edessä.
Pienen matkaa ajettuamme kotiseutua kohti,valitti tytär arasti,että oksettaa!
Ajoin uneliaan hiljaisella valtatiellä tiensivuun.Kaivoin taas kätköistäni pienen muovikassin.Huonosta olostaaan vapiseva tyttö oksensi taas pussin täyteen väsymystään ja valitti surkeana.
Rauhoittelin jälkikasvuani, "ei mitään hätää!"Petasin takapenkille makuupaikan.Pyysin pientäni siirtymään taakse vaikka odottamaan unentuloa.En ollut koskaan ollut nähnyt tytärtäni noin kaikkensa antaneena.
Minä olin kuitenkin tosi onnellinen tästäkin hetkestä.
Takapenkille laskeutui pian hiljaisuus.Lapseni oli nukahtanut ihan heti.Minä ajoin rauhallisesti ja yritin pitää autonkäynnin mahdollisimman hiljaisena,etten häiritsisi yliväsyneen lapseni huonovointista unta.
Minulla itselläni alkoi voimat loppumaan.Minun piti saada jotain pian suuhuni.Reilun tunnin ajettuani pysähdyin aakkos-asemalle hakeakseni velioutokumpuuni energiaa antavaa täytettä.Auton yllättävät liikkeet herättivät sairaan takapenkin lämpimästä kääntyessäni huoltoaseman pihaan."Miulla on taas paha olo!",kuului itkuisen anteeksi pyytäen takapenkiltä.Aloin jälleen kaivaa uutta oksennuspussia autoni pimeydestä. Hymyilytti vähän jo koko tilanne,miten kaikkensa antanut tyttäreni oli ja silti tosi niin onnellinen!
Kävin ostamassa itselleni sämpylän ja kun palasin takaisin autolle,niin potilas nukkui jo sängyssään.Käynnistin ylivarovasti autoni ja yritin ajaa mahdollisimman hitaan varovaisilla liikkeillä takaisin moottoritielle.
Kaikki oli epätodellisen näköistä.Luonto on tähän aikaan vuotta aina vähän valkoinen.Nyt kaikki oli syvän harmaata,ei mustaa,vaan syvää violettia.Avasin radion ja aloin kuunnella hiljaa klassista musiikkia.Takapenkillä oli hiljaista,välillä kuului vain vaimea helpottunut uninen huokaus.
Sumu alkoi nousta yöstä.Syvän harmaa,violetti kohtasi pieniä vaaleita harsolauttoja. Sumu muutti kaiken valon aivan kuin pumpuliseksi.Kuin kauhuelokuvassa sukelsin autoineni tuon harsoseinän sisään.Sumuseinämä söi kaiken auton valon.Vilkaisin nopeusmittariin.Minä uskalsin ajaa vain neljääkymppiä.Liikennemerkit hyppäsivät pimeydestä kuin heitettynä ohitse.Toivottavasti yössä ei liiku hirviä,minua alkoi pelottaa pitkästä aikaa ja se tuntui ihmeellisen hyvältä.
Takaani sumuvalon puolapuuron punasta alkoi loistaa kaksi kelmeää silmää.Ihan kuin joku peto ajaisi minua takaa yöviidakon pimeydessä.Pian tuo toinen yönkulkija oli saavuttanut minut ja nauliutui arasti taakseni.Silmäni olivat täynnä hienoa hiekkaa, käsieni lihaksia poltteli ja tärisin jännityksestä.Tuntui,että matka ei edistynyt ollenkaan.Minä en uskaltanut ajaa enää öisen karavaanimme kärjessä.Päästin tuntemat- toman kumppanini yöstä ohitseni.Päättymätön vaellus yössä vain jatkui ja jatkui.
Ihan yhtäkkiä harmaa massa alkoi oheta ympärillämme.Kuin taikaiskusta hattarahöttö laski meidät otteestaan.Sumunsyleily päästi irti juuri kun olimme kääntymässä kuutostielle vähän ennen Kouvolaan.
Kello oli 10 minuuttia yli kolmen maanantaiyönä.Hiljaa kuiskasin takapenkille,
"Olisi aika herätä,kohta ollaan kotona!"Rakas lapseni alkoi heräillä ja
käännyimme silloin juuri kotikadulle.Samassa hetkessä Ipa oli taas täynnä energiaa, vaikka tosi loppu noustessaan pois autostani kotinsa pihassa.
Kämpälläni minä kaivauduin peiton alle vasta neljän maissa aamunyössä.Töihin minun piti herätä jo muutaman tunnin unien jälkeen,mutta mitä Isä ei lapsensa eteen tekisi !!!
Kumpi meistä,Isä vai Tytär sai tästä pitkästä illasta enemmän itselleen???
Tytär,joka nukkui huonosti aattoyönsä jännityksen tunteen takia?
Hän ei pystynyt syömään muuta kuin pari mandariinia ja yhden sämpylän odottaessaan niin kovasti konserttiinsa pääsyä.Ipa jonotti yli kaksi tuntia kylmänkosteassa syysillassa sisäänpääsyä jäähalliin ja kuunteli kärsivällisesti paikallaan seisten lämppäribändejä ennen koko sydänmestään rakastamansa PARAMOREn parintunnin mittaista keikkaa.Konserttia,jonka joka hetken eli varmasti täysillä mukana joka solullaan.
vai Minä,Isä,joka teki vain omasta mielestään pelkän velvollisuutensa.Palkaksi sain lapsensa täynnä onnea ja iloa kokemastaan PARAMORE:n konserttielämyksestä.
Hyvää Huomenta,Maailma!Lääkkeiden avulla pidän koneeni käynnissä. Yritän tehdä tänään jotain hyödyllistä!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.