SE AAMU

Olen vihainen.
Kello on 04.22
Yläpuolellani asuva sosiaalitapaus on aloittanut jo aamunsa.
Pidän tiukasti silmäni kiinni,koska haluaisin vielä nukkua.
"Miksi juuri tänä aamuna sen piti aloittaa metelinpito näin kauhean aikaisin?"

Eilen iltapäivällä kolmen maissa olin saanut tehdyksi ihan vihoviimeiset työni.
Valtionkännykän sain luovuttaa pois ensi kertaa kymmeneen vuoteen.
Vaatekaapeistani hamusin mukaan pari kassillista likaisia valtion pukimia.
Kumman haikealla fiiliksellä kävelin rekkapihan poikki autolleni.

Olin jossakin vaiheessa tuskani keskellä kuitenkin nukahtanut uudestaan.Seitsemän lyömällä Aamuradion juontajien järjettömät käkätykset säikyttivät minut hereille. Unen pöperössä kuuntelen pohtien oloani ja mietin onkohan tämän aamuinen leikkaus kuitenkin ihan turha???

Luin leikkausohjeen läpi ja sukelsin vaatehuoneeseen miettimään vaatetustani.
Leikattu käsi pitää saada vaatetuksen alle suojaan operaation jälkeen.
Pähkäilyn jälkeen nappasin käteeni lempikauluspaitani,kooltaanhan paita on ainakin tarpeeksi reilu.

Yksi eteisen lampuista sammui siristen.
Neuroottisesti mietin pitäisikö minun vielä vaihtaa sammunut lamppu?
Seisoin keskellä eteiseni nuhruista mattoa ja pohdin onko kaikki nyt varmasti mukana?
Oloni oli kuin giljotiiniin matkalla.
"Pää vaan poikki!",huutavat minulle mieleni väkijoukot seisoessani arkana lähtökuopissa.
Villiäkin villimpi mielikuvitukseni laukkaa taas ihan omissa avaruuksissaan.
Draamakuningas sisälläni oli taas saamassa valtaa,
"Joku menee ihan varmasti pieleen?"



Aamu oli vähän kolea.
Yöllä oli taas satanut vettä.
Piha oli märästä vielä lehmän nahan läikikäs.
Ajoin autoni vanhan kotini autokatokseen.
Kävelin läpi aamussa haukottelevan kaupungin.

Kauppakeskuksen käytävät kiljuvat tyhjinä askelieni äänten kimpoillessa sinne tänne.
Kuljen ohi Lääkäriaseman vastaanottohuoneiden suljettujen ovirivien.
Kukaan ei vielä odota ketään eikä mitään.
Minua pelottaa,vatsaan koskee ja alan voida pahoin jännityksen kasvaessa.

Ovi matkani varrelta avautuu ja samaan suuntaan matkaa minut leikkaava kirurgi.
Kasvoilleni otan aikuisemman ilmeen ja heitän pelokkaiden kasvojeni suojaksi hynysmäisen äijänaamion.Vaihdamme kirurgin kanssa miehekkäät pikkupuhehuomenet ja tiemme eroavat.Taju lähtee kohta,niin paljon pelottaa!

Leikkaussalissa avustavaa naiskirurgia vaivaa minun villinkumiset korvani.
Naamion takaa epäuskoiset silmät ihmettelevät korvieni itsenäistä elämää.
Hoitajat asettavat korvani päätukeen oikeaan asentoon ja lääkärinnän katse huokaisee helpotuksesta.



Olo on ihan älyttömän tajuttoman huono.
Minulla ei ole ollut tälläistä oloa edes pahimmassa krapulassa.
Maailmassa ei tunnu mikään olevan niinkuin ennen!
Aistitkin ovat kuin teräsmiehellä,tunteminen koskee,koskeminen tuntuu!
Lattia on katto ja katto on lattia.
Näen epätoivoisia silmiäsärkeviä värejä ja minua oksettaa ihan tajuttomasti.
Ihoa polttelee ja pistelee kuin istuisin kusiaispesässä.

Hoitajat ohjaavat minut makaamaan heräämön sänkyyn.

Minulla on kuulemma narkoosikrapula.
Suuni maistuu wc-istuimelle.
Kieleni on kuin rutikuiva lehtipihvi,tekisi mieli puraista siitä pala.

Minut on siis jo leikattu.
Minä en edes huomaa kättäni.
Mihinkään ei koske.
Olkapääni on paksujen siteiden peitossa.
Käteni on sidottu hihnoilla kiinni kylkeeni.

Kello on 15 yli 11.
Minä syön tyhjää oloa helpottaakseni sairaalan tarjoaman sämpylän ja juon pikku suullisen teetä.Konjakkiakin saisin oloa rentouttamaan,mutta eipä tee tässä olossa yhtään mieli.



Tämä olo ei ole todellinen.
Kohta jos ei kuolema korjaa!!!
Oon saanut jo neljä kertaa lääkettä helpottamaan pahaa oloa.
Nukutuslääkärikin kurkistaa heräämön ovelta ja on aidosti huolestuneen näköinen.
Niin pikkuhiljaa etten edes itse jaksa kiinnittää siihen huomiota,oloni paranee!

Minun oli ypöyksinäisenä vaikeuksia saada ketään noutamaan itseäni sairaalasta,eikä minulla ole lupaa lähteä yksin pois.Vastentahtoisesti pyydän äitini noutamaan minut sairaalasta.Arka autoileva äitini pysäköi tietysti kulkuneuvonsa maratonmatkan päähän lääkäriasemasta.

Apteekista pitää hakea kolmet lääkkeet kotihoitoa varten ja odottaessa minulta meinaa mennä taju.Kaikki pyörii kaiken ympäri,onpa huisaa!!!
Onneksi apteekki on samassa kauppakeskuksessa.
Minä kuolen ihan kohta!!!



Kävely äitini autolle tuntuu loputtomalta marssilta.
Minä meinaan jäädä kolmesti auton alle,kompastua katukivetykseen ja törmätä liikennemerkkiin.Hento äitini roikkuu paitani liepeessä hengenhädässä minut turmiolta pelastaen ja anelee minua kulkemaan hiljempaa.Minähän en liiku mihinkään.
Minä en muista kävelystä myöhemmin mitään,ehkä yhdet kirkuvat jarrut?

Istun suolapatsaana sohvani kulmalla tunnin verran tuskaisena käsillä polviini nojaten.Katseen kohottaminen seinäkellooni ajan pysähtynyttä kulkua toteamaan nostaa korviini tuhansien koskien kuohujenjylyn.Avaan television saadakseni ajatukset pois hirveästä olostani.Yritän katsoa jalkapalloa,enkä nyt edes muista ketkä pelasivat?
Minua alkaa nukuttaa...

Herään ja olen taas oma itseni!
Olipahan kokemus,toivottavasti minun ei tarvitse kokea tuota matkaa enää koskaan!

Yksin en saisi viettää yötäni,mutta eipä ole ketä tänne kutsuisin seuraksi???
Katselen tyhmistintä aamukolmeen ja nukahdan vihdoin,kun löydän hyvän asennon.
Käteen ei koske yhtään !!!