Miunua taitaa vaivata jonkinlainen "writer´s block".Suomeksi kai sanottaisiin kirjoittajan lukko,eikö???Kovasti haluaisin kirjoittaa,mutta se sävy,miten teksti tulee ulos on täysin ihan liian negatiivinen...
Minulla on ollut ylimääräisiä paineita töissä.Minun ulkoinen olemukseni,käytökseni ja persoonani ovat joutuneet suurennuslasin alle tahtomattani.Se,miten teen työni on toissijaista.Pitkään patoutuneet paineet purkautuivat viime torstaina elämäni kolmanteen totaaliseen raivokohtaukseen.
Henkinen räjähdys toi minulle kummallisen hyvän olontunteen.Sain sanoinkuvaamatonta nautintoa siitä,kun tunsin verenkohinan päässäni ja vihaisten lihasten painon käsivarsissani.Pitkään sisälläni pitämäni tunteet purkautuivat yllättävällä tavalla.Adrealiinin virta huumasi minut...
Perjantaina sitten olinkin umpijäässä henkisesti.Minulla oli pitkä ajokeikka ympäri maakuntaa ja huomasin tajunnanvirtani,ajatusteni pysähtyneen kuin kahleiden taakse. Ruosteista lukkoa ei avannut edes illan ja yön maltainen yöjuoksu...
Nyt mietin koko ajan,seuraako tuosta raivokohtauksestani mitään hyvää?Pohdin,miten kohtaan huomenna henkilöstöpäällikön? Huomasin,että mieleni on ainakin keveämpi ihan kuin silloin kun palasin huilauslomaltani takaisin töihin reilu vuosi sitten.
Muihin miehiin verrattuna olen erilainen.Minä en muista,olenko jo kertonut elämäni kikseitä, hyvänolonhetkistä ja mistä niitä saan?Niin kauan kuin olen kirjoittanut,on minulle tämä kirjoittamisen prosessi ollut kaikista energiaa vievin ja eniten minulle henkisesti energiaa antavaa!!!
Muistan ihan ensimmäisen kerrankin,kun sulkakynä minut täysin uuvutti elämänsä alle!
Asuin Huhtiniemessä vanhempieni luona.Oli viikonlopun ilta,varmaankin syksy tai kevät,koska kaikki huoneeni ikkunan ulkopuolella oli tummanpuhuvaa.Minä olin taas kerran ihastunut.Sydänmeni oli jälleen särkynyt kun en ollut saanut haluamaani vastakaikua.Olin istunut koko pitkän illan kirjoituspöytäni ääressä ja vain kirjoittanut.Nuoren pojan sydänveri musteella olin haudannut tunteeni paperiin ja päästänyt pettymyksen pahanilman ulos.Oli jo aamuyö,kun istuin kirjoituspöytäni päällä,jalat lootusasennossa allani.Katselin voipuneena,pää typötyhjänä ikkunasta ulos sateesta märkää harmaata luontoa.Jokaista lihasta pakotti,mutta olin jotenkin tyytyväinen olooni ja tuohon hetkeen.
Nytkin tässä istuessani koneella,ajantaju katoaa jonnekin.Pikkukeittiöni avonaisesta ikkunasta virta kylmää jaloilleni,enkä välitä nousta sulkemaan sitä.Minä nautin tunteesta,kun tajunnanvirta vain vie minua eteenpäin.Tyhmistin huutaa oikeea korvaani ääniä,enkä jaksa välittää moisesta möykästä.Kirjoittaminen on helppoa,eikä virheittäkään tule niin paljoa.Tämä"Flow"on jotain,mitä haen tästä kirjoittamisesta ihan joka kerta!
Kuitenkin Vatsani on Elämäni Valtaherra,Ylipäällikkö.Äsken se jo ilmoitti haluavansa jotain täytettä itseensä.Jääkaapista kävin nostamassa tiskipöydälle ohimennen ison-miehen-suosikki-vihanneksen,lenkkimakkarapaketin.Iltapalaksi syön siis makkaramunakkaan...
Olen aina ollut tavallista tallaajaa tempperamenttisempi.Minä kimahtelen,poksahtelen ja napsahtelen ihan jatkuvasti mitään tarkoittamatta ja lainkaan suuttumuksen tunnetta kokematta.Ystävieni mukaan olen varsinkin joukkuelajeissa ihan vähän psykopaattti.Lihasten hikinen´käyttö saa adrealiinin virtaamaan.
Suuttuminen on minussa yllättävän pitkäaikainen prosessi.Koko tuo tunne on minulle hirveän vastenmielinen.Kontrollifriikkinä jotenkin pelkään tuota mieleni kävelyä tahtoni ylitse.Minä en myöskään pidä suuttumisesta julkisesti.Tunnen itseni silloin jotenkin alastomaksi,heikoksi ja pelkään menettäväni kasvoni.
No niin,vatsa komentaa syömään...
Kepeä minun kynääni kannatteleva tajunnanvirta katosi nyt jonnekin ja jätti minut tähän suvantopaikkaan...
Et sellasta, Hyvää Yötä ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.