Olen varmaan kuukauden verran suunnitellut tekeväni paluun tänne blogimaailmaan.Kävinhän minä tuossa ovella kertaalleen kääntymässä,kun vihdoin löysin kauan sitten kadottamani salasanani.
Sain sillä kertaa oven pikkusen raolleen tänne tuttuun ja turvalliseen paikkaan,kotiini ennen naamakirjan maailman valloitusta.
En tiedä miten paljon teitä muita ärsyttää tämän nykymaailman kaikenlaiset salasanat ja pinit.Minulla itselläni tuntuu niitä olevan jo ihan liikaa muistettavana.Tähän asti olen pitänyt itseäni varsinaisena ihmemies-tietokoneena,ikä on vaan alkanut tehdä tehtäväänsä.Olen käyttänyt kaikenlaiset muistisäännöt jo aikoja sitten loppuun,kuluttanut puhki muistilaput,raapinut rikki kivitaulut.Minun suorittimeni on jäänyt päivittämättä tyystin,emolevykin on ikiaikaista muinaismallia.Päässäni on kaikki salasanat ja numerosarjat hyvässä,varmassa tallessa,tukevasti turvassa siistissä muistini sekamelskassa,piiilossa harmaan hämärässä.
- - -
Yritän muistella niitä syitä miksi aloitin kirjoittelemaan tänne blogimaailmaan v. 2009?Tiliteko elämälleni ja tuskainen kipuilu avioeron jälkeen taisivat olla ne painavimmat syyt.Kai meistä jokainen hakee itselleen ymmärrystä ja perinmäistä syytä teoilleen tavalla tai toisella.Minä aloin kirjoittamaan elämääni auki & julki,omille silmilleni luettavaksi ja oppiakseni.Minä en enää muista kipuilinko minä pelkästään avioerosta?Töitä ainakin yritin tehdä parhaan taitoni mukaan.Jollain keinoin yritin menestyä kaikessa,mitä tein ja pitää elämäni kaikki langat tiukasti käsissäni?Minä en vain muistanut pitää itsestäni huolta siinä jääräpäisessä pystypainissa elämän kanssa ja terveys romahti totaalisesti.Paloin ihmisenä aivan loppuun,hajosin tomuksi tuuleen.Molenmista päistä palava kynttiläni poltti lankansa loppuun,ei jäänyt jäljelle enää mitään poltettavaa,liekille ei jäänyt varresta varjoa.
Kymmenen vuotta on kulunut aikaa.
Enkä tiedä olenko parantunut,voinko yhtään paremmin?
Tuntuu että seison paikallani suuressa vesilätäkössä,
ihan keskellä sitä nilkkojani myöten.
Tuosta kuravedestä pois pääseminen vaatisi
enemmän kuin kymmenen paljasvarpaista askelta.
Nuhjaantuneiden housujeni lahkeet
olen käärinyt ylös puoleen polveen.
Lätäkön santainen vesi on lämmintä,
kuuman auringon keitoksi lämmittämää.
Mustan harmaa mönjäinen neste piirtää kuvioita pinnalleen,
viivoja viivojen päälle.
Välillä olen erottavinani kuramokan kuvioissa
jotain tuttua ja turvallista,muistoja menneestä,
tiedän kuitenkin että katseeni valehtelee minulle höppänälle.
Syvään kun vedän henkeä,
niin huomaan että vesi lätäkössä haisee iljettävälle.
Tuoksu polttaa kurkkua,raapii silmiä ja ärsyttää kieltä.
Rantaa kohti pitäisi suunnistaa,pakoon pahaa,oksettavaa löyhkää.
Seisoneessa vedessä on parempi olla tukevasti paikallaan
kuin ottaa epävarmoja päämäärättömiä askelia kuivalla maalla.
Kaikki on niin hyvin kun vain voi olla.
Rehellisesti voin sanoa olevani ihan onnellinen mies.
Elämästä ei oikeastaan puutu kuin hiukan enemmän rahaa.
Ihmistä kaipaan hiukan,vähän, ihan pikkuisen...
Mitäpä tätä valittamaan!
Ihan itse olen unohtanut elää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.